Korkeakoski

"Vesi kuohuu kymmeniä metrejä korkeana könkäänä pitkin louhista uomaa, täyttäen pauhinalla syvän kuusikkolaakson..." kuvaili maisemien ikuistaja I. K. Inha Maaningan Korkeakoskea 1900-luvun alussa. Ja aihetta olikin, sillä kyseessä oli ja on edelleen Suomen korkein yhtenäinen vesiputous.

Korkeakoski on kaiken kaikkiaan 36 metriä portaittain putoava koski, joka saa vetensä pienestä Löytynpurosta eli Korkeakoskenjoesta. Putous syntyy, kun joki virtaa kallioperässä olevan murroslinjan yli harjumaisten seinämien ympäröimään rotkoon. Kallioperän repeämä, johon koski on syntynyt, on miljoonia vuosia vanha, ja ulottuu kapeana luode-kaakkoissuuntaisesti maamme itärajalle asti. Rotkon pohjalla joki jatkaa mutkitellen matkaansa läheisen Maaninkajärven Tuovilanlahteen.

Kanjoniin laskeutuessaan vesi valuu kalliopaasien välistä läpi viuhkamaisen louhikon, ennen kuin joen kulku rauhoittuu. Koskea pääsee ihailemaan helposti niin niskalta kuin alhaalta rotkon puolelta, sillä alueen polut ovat hyväkuntoisia. Lisäksi puisia näköalatasanteita on useita, ja rotkon pohjalle pääsee portaita pitkin (yht. 192 askelmaa). Kanjonin pohjalla vallitsee oma mikroilmastonsa, jonka ominaispiirteisiin kuuluvat kosteus ja koskesta pärskyvien vesipisaroiden tuoma viileys. Kesällä hyttyskarkote on tarpeen.

Korkeakoski on ylivoimaisesti komeimmillaan kevättulvassa (yleensä äitienpäivän aikoihin) sekä kovien sateiden jälkeen. Muulloin putouksen vesimäärä voi jäädä vähäiseksi ja suuri osa louhikkorinteestä kuivaksi. Tällöinkin putous on toki virkistävä näky, sillä kosken kauneus ei ole niinkään vesimäärässä, vaan korkeassa kanjonissa, joka saa veden putoamaan kaukaa ylhäältä, kuin vuorelta. Kevättulvissa kosken voima kuitenkin pääsee oikeuksiinsa parhaalla mahdollisella tavalla, ja valokuvaaminenkin on helpompaa, kun puissa ei vielä ole lehtiä.

Putous nousi laajalti tunnetuksi maisemakohteeksi Zacharias Topeliuksen piirroksin esitettynä Finland framstäldt i teckningar (1845–1852) -teossarjan myötä. Myös Elias Lönnrot lienee 1800-luvun alkupuoliskolla tutustunut koskeen maata kierrellessään. Nykyään putouksen ympäristö on Pohjois-Savon vanhimpiin kuuluvaa luonnonsuojelualuetta, joka perustettiin ensimmäisen kerran v. 1947 sen jälkeen, kun kosken valjastamisesta oli käyty pieni paikallinen mittelö. Itse putouksen ohella alueen tärkeimmät suojeluarvot liittyvät luonnontilaisiin kuusimetsiin, tuoreisiin ja kosteisiin lehtoihin sekä pieniin virtavesiin. Kosken alueella on tavattu osin satunnnaisesti myös eräitä harvinaisia kasvi- ja lintulajeja (kasveista mm. hajuheinä, lehtotähtimö ja tesma sekä linnuista mm. pohjantikka). Korkeakosken alue on tärkeä myös koko Euroopan mittakaavassa, sillä se on osa EU:n Natura 2000 -verkostoa.

Korkeakoski oli tärkeä luonnonähtävyys jo 1800-luvun Suomessa. Kuva: Kuopion kulttuurihistoriallisen museon arkisto (Karl Granitin kuvakokoelma)

Putouksen luokse pääsee helposti Korkeakoskentietä pitkin, ja auton voi jättää pienelle paikoitusalueelle kosken välittömään läheisyyteen. Parkkipaikan vieressä toimii kesäisin pieni kahvila, ja lisäksi alueella on wc, tulentekopaikka ja 3.2 kilometrin mittainen luontopolku ("Kanjonin kierros"). Koskessa sijaitsi 1700-luvulta lähtien myös vesimylly, joka perimätiedon mukaan huuhtoutui putouksesta alas kevättulvassa 1800-luvun lopulla. Tämän johdosta kosken yläosassa on vielä tänäkin päivänä nähtävissä matalan veden aikaan kaksi myllynkiveä.

Kokonaisuutena Korkeakoski on kaunis ja virkistävä vesiputous, jonka tunnelma syntyy paitsi könkään korkeudesta, myös ympäröivästä luonnosta ja ainutlaatuisesta maisemasta. Putouksen ainoa haittapuoli on pieni vesimäärä, joka varsinkin kuivina kesäkausina voi tehdä koskesta joillekin pienoisen pettymyksen. Nykyistä suuremmalla vesimäärällä putous ansaitsisikin täydet viisi tähteä.

Korkeakoskella on aina myös erityinen paikka sydämessäni, sillä se oli ensimmäinen vesiputous, jonka kesällä 2009 kuvasin tätä sivustoani varten. Toisen kerran kävin paikalla vuoden 2010 kevättulvien aikaan, jolloin vesi oli korkeimmillaan. Suosittelen!