Matkakertomus: Hyytävin vesiputousretkeni aikoihin

Suomen luonnontilaisten vesiputousten kartoittaminen ja kuvaaminen on ehkä mielenkiintoisin ja jännittävin harrastus, johon olen koskaan elämäni varrella ryhtynyt.

Erityisesti maamme pohjoisten erämaiden kiertäminen vuodesta 2009 alkaen on tuonut elämääni paitsi monia unohtumattomia luontokokemuksia, myös laajempaa ymmärrystä elämästä ja koko Suomesta kotimaana. Eikä ilman putousretkiä olisi tätä sivustoakaan.

Koska vesiputoukset sijaitsevat usein pitkien patikointimatkojen päässä erämaassa, on selvää, että moni putousretkistäni on ollut fyysisesti kaikkea muuta, kuin kevyt suoritus. Retkien fyysisestä vaativuudesta huolimatta vesiputousten bongaaminen on aina ollut itselleni niin koukuttava kokemus, että vain harvoin olen luopunut jonkin putouksen etsimisestä esimerkiksi maastossa olevan esteen vuoksi.

Kun muistelen kuluneita vuosiani taaksepäin, olen koettujen retkieni aikana mm. ylittänyt pieniä jokia tukkeja pitkin, kiivennyt rotkolaaksojen jyrkillä rinteillä, ja joutunut ukkosmyrskyn yllättämäksi tunturissa – vain päästäkseni etsimään ja kuvaamaan lisää putouksia.

Kesäkuussa 2022 kohdalleni osui kuitenkin yksi niin hyytävä retkikokemus, että oman turvallisuudentunteeni pettäessä jopa vesiputousten lumovoima jäi toiseksi. Vaikka selvisin koettelemuksesta lopulta ehjänä, opetti tapaus minulle erittäin tervehenkisesti, miten pieni ihminen edelleen on luonnon keskellä, ollessaan yksin kaukana muista. Ja myös sen, kuinka tärkeää on olla aliarvioimatta luonnonvoimia, vaikka retkitavoitteen saavuttaminen vaatisi joskus niiden rämäpäistä uhmaamista.

Älkää siis koskaan tehkö samaa erehdystä, jonka itse tein tässä matkakertomuksessa.

Matka Kontinpaistamalle

Putousretkeni tapahtui juhannusviikolla 2022, kun olin vuokrannut Inarissa Näätämöjoen eteläpuolella sijaitsevan Kontinpaistaman erätuvan (ks. sijainti kartalla) viideksi vuorokaudeksi, 20.6 – 24.6.2022. Maanantaina 20.6 kävin hakemassa vuokratuvan avaimen Ivalossa sijaitsevalta Ivalo River Camping -leirintäalueelta, ja ajoin yli 160 kilometrin matkan E75-tietä ja Sevettijärventietä pohjoiseen.

Jätettyäni autoni parkkipaikalle Jänispää-tunturin eteläpuolella patikoin rinkka selässäni noin kuuden kilometrin matkan merkittyä eräpolkua Kontinpaistaman vuokratuvalle. Vaikka alkumatkalle osuneen Jänispää-tunturin laella sijaitsee kännykkämasto, itse Näätämöjoen ympärillä on edelleen useita katvealueita, joissa kännykkäverkot eivät toimi ollenkaan – tai toimivat korkeintaan satunnaisesti.

Vuokratuvalle päästyäni huomasin heti, että mukanani olevan uudehkon (työ-)puhelimeni DNA-liittymä ei saanut yhteyttä verkkoon enää ollenkaan. Sitä vastoin Elisan liittymää käyttävän ikivanhan Nokia 3310 -kännykkäni ruudulla näkyi yksi palkki. Päätin jo ihan akkujen säästämiseksi pitää puhelimeni lähtökohtaisesti kiinni, lukuunottamatta muutamia etukäteen sovittuja merkkiviestejä siitä, että olen kunnossa.

Kontinpaistaman viihtyisä erätupa Näätämöjoen varrella.

Eräviikkoni päätavoitteena oli tutkia ja kuvata Näätämöjoen pohjoispuolella virtaavien pikkujokien mahdollisia vesiputouksia. Olin katsonut etukäteen kartasta, että Näätämöjoen pohjoispuolella on Rautakuru-niminen kanjonialue, jonka läpi virtaava nimetön pikkujoki laskee Näätämöjokeen pohjoisesta. Kartan ilmakuvan ja korkeusmallin perusteella tämä joki ylittää kallioisen jyrkännelinjan noin viidensadan metrin päässä Näätämöjoesta (ks. sijainti kartalla). Oli siis olemassa erittäin hyvät lähtökohdat sille, että kyseisessä maastokohteessa voisi olla uusi, suurelta yleisöltä vielä tuntematon vesiputous!

Putouspaikan saavuttamisen kannalta edessä oli kuitenkin yksi vakava maastollinen este: Näätämöjoki itse. Kun Kontinpaistaman erätupa sijaitsi joen eteläpuolella, ja retkikohteeni sen pohjoispuolella, oli keksittävä keino päästä joen yli turvallisesti. Olin aiemmilla vaellusretkilläni mm. Haltin lähellä ja Kevon kanjonissa ylittänyt useitakin jokia kahlaamalla, mutten vielä koskaan näin suurta virtaa, varsinkaan yksin. Siinä missä esimerkiksi Kevon kanjonissa jokien ylityspaikat retkireitin varrella on varustettu vaijerikahlaamoilla, Näätämöjoella sellaisia ei ollut ainakaan tällä seudulla.

Kun olin selvitellyt joen ylitysmahdollisuuksia aiemmin keväällä, olin löytänyt Internetistä Perhokalastajien foorumilta (www.perhokalastajat.net) yksittäisten retkeilijöiden vinkkejä, miten Näätämöjoki olisi ylitettävissä Kontinpaistaman lähellä. Erityisen rohkaiseva oli eräs postaus vuodelta 2014, jossa todettiin näin: "Kontinpaistamasta pääsee yli paristakin paikasta normaalivedellä, turvallisin reitti on ihan siitä hieman ylöspäin, mihin Addancieskanjohka laskee."

Koetin kysellä myös tuttavapiiristäni ja työpaikkani retki-chatistä lisää vinkkejä ko. vesistön ylitykseen, mutta kukaan tavoittamani retkiharrastaja ei valitettavasti ollut käynyt alueella. Lopulta päätin luottaa Perhokalastajat-foorumin neuvoon, ja katsoa tilanteen tarkemmin paikan päällä.

Kohti Näätämöjokea

Tiistaiaamuna 21.6 heräsin Kontinpaistaman tuvassa hyvin levänneenä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja sää putousretkeen vaikutti mitä parhaimmalta. Aamupuuron syötyäni patikoin Kontinpaistaman tuvalta ensin merkittyä retkipolkua pohjoiseen läheiselle laavulle, ja jatkoin sieltä Näätämöjoen rantaan. Rantaan päästyäni käänsin kulkuni itään, kohti muutaman sadan metrin päässä sijaitsevaa Näätämöjoen ja Perhokalastajat-foorumilla mainitun Addancieskanjohka -joen yhtymäkohtaa.

Maasto Näätämöjoen rannassa oli avointa kivikkoa, jossa eteneminen oli vielä jokseenkin vaivatonta... mutta voi hyvänen aika, miten suurelta Näätämöjoki tuntuikaan nyt, kun sen näki vierestä luonnossa.

Joki kohisi äänekkäästi, ja sen leveys vaihteli virtapaikasta riippuen parinkymmenen ja jopa sadan metrin välillä, eikä virta todellakaan ollut rauhallinen. Nähdessäni joen kuohut aloin ensimmäistä kertaa epäröidä, uskallanko sittenkään kahlata virran yli yksinäni.

Näätämöjoen majesteettinen virta kuvattuna läheltä Kontinpaistaman laavua (23.6.2022).

Tiesin ennalta, että vesistön ylittäminen muuttuu vaaralliseksi siinä vaiheessa, jos vedenpinnan korkeus nousee polvien yläpuolelle, koska tällöin tasapainon kadottaminen muodostuu todelliseksi uhkatekijäksi. Rannalta käsin en mitenkään pystynyt näkemään, kuinka syvää joen keskivaiheilla oli. Myös täsmällisen ylityspaikan valitseminen maastossa osoittautui huomattavasti haastavammaksi, kuin mitä olin etukäteen kuvitellut nettipostauksen perusteella: Addancieskanjohkan yläpuolinen jokialue kattoi kymmenien, ellei satojen metrien pituisen kaistaleen Näätämöjoen vartta, ja oli mahdotonta tietää, mitä täsmällistä reittiä postauksen kirjoittaja oli aikoinaan ylittänyt virran.

Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, että koska olin jo matkustanut niinkin kauaksi – tuhat kilometriä pääkaupunkiseudulta, ja kuusi kilometriä autolta – olisi aivan liian masentavaa luovuttaa tässä vaiheessa. Istuin Näätämöjoen penkalle, ja auringon paahteessa, hyttysparvien häiritessä vaihdoin vaellushousuni shortseihin, ja vaelluskenkäni crocseihin.

Vaellushousut pakkasin rinkkaani, ja vaelluskengät sidoin nauhoistaan riippumaan rinkan ulkopuolelle. Koska en halunnut riskeerata crocsien irtoamista jokea ylittäessäni, sidoin crocsit vielä hihnoilla kiinni nilkkojeni ympärille. Kiskottuani rinkan selkääni otin vaellussauvat käsiini, ja olin viimein valmis kokeilemaan Näätämöjoen ylitystä.

Virran voima

Näätämöjoen pohja oli kauttaaltaan pyöreiden, noin kymmensenttisten tai vähän suurempien (ja ymmärrettävästi liukkaiden) mukulakivien peitossa. Arvoin vielä aikani mahdollista ylityspaikkaa, ja päädyin lopulta valitsemaan linjan, jossa joki oli n. 70 metriä leveä, ja virran keskeltä pilkisti jokunen suuri kivi; ajattelin, että tällä linjalla minulla olisi ainakin muutama potentiaalinen välietappi, joissa pysähtyä, jos jotain tapahtuisi kesken ylityksen (ks. ylityspaikan arvioitu sijainti kartalla).

Silti jokin sisälläni edelleen varoitti minua, ettei ylitystä ehkä kannattaisi tehdä. Jälkikäteen ajateltuna se olisikin ollut varmasti paras ratkaisu. Mutta koska retkeni kohteena olevan mahdollisen putouksen lumovoima veti minua vastustamattomasti puoleensa, eikä kukaan ollut mukana puhumassa järkeä päähäni, ei luovuttaminen tullut mieleeni.

Näätämöjoen arvioitu ylityspaikka menomatkalla, kuvattuna joen eteläpuolelta.

Kun vihdoin astuin veteen, sen viileys kirpaisi jalkojani aluksi, mutta koska ajatukseni olivat nyt vain joen yli pääsemisessä, unohdin veden viileyden äkkiä. Lähdin siis "urheasti" ylittämään jokea, tuijottamalla suoraan sen pohjaan, ja tukeutumalla samalla vaellussauvoihini, joille etsin askel askeleelta uudet tukipisteet mukulakivien välistä. Jo pian liikkeelle lähdettyäni aloin hermostua lisää, sillä pystyin näkemään joen pohjaa vain alle metrin mitalta eteenpäin, ja mitä pidemmälle etenin, sitä voimakkaammaksi virta kävi. Astelin pohjaa pitkin viistosti joen virtaussuuntaa vastaan, sillä siten sain pidettyä asentoni mahdollisimman tukevana.

Päästyäni joen puoliväliin huomasin, että veden virta oli noussut jo polvieni tasalle ja ylikin, ja aallot loiskivat shortsejani märäksi. Samalla huomasin, että jouduin pistämään lihasvoimani äärimmilleen, jotta saatoin ylipäätään säilyttää tasapainoni. Pikkuhiljaa tajusin tehneeni erehdyksen, mutta enää en voinut kääntyä takaisinkaan, vaan koetin työntää pelon sivuun, ja tuijotin tiiviisti joen ruskeaa kivipohjaa voidakseni löytää jälleen seuraavan jalansijan, joka pitäisi.

Muistan erityisesti, että kaikkein ahdistavinta tilanteessa oli tunne siitä, että jouduin etenemään sokkona, ja että se, mitä minulle tapahtuisi, ei ollut enää kokonaan omissa käsissäni. En voinut tietää, oliko joesssa kahden metrin päässä kulkukelpoinen reitti, vai vaikkapa yllättävä syvänne. Yksikin lipsahdus olisi tarkoittanut tasapainoni menetystä, jolloin olisin joutunut kylmän, valkoisena kuohuvan virran varaan. Ketteryyttäni luonnollisesti heikensi vielä se, että selässäni oli rinkka, jossa olivat mm. kamerani, vaelluskenkäni ja joukko muita päiväretken varusteita.

Vihdoin huomasin, että joen pohja alkoi jälleen madaltua, ja virran voima jalkojeni ympärillä heikkeni; huokaisin helpotuksesta, sillä tiesin nyt pääseväni "kuivana" vastarannalle. Samalla olin kuitenkin järkyttynyt siitä, miten uhkarohkeaan yritykseen olin lähtenyt, ja että sama olisi edessäni vielä uudestaan.

Lepäilin hetken joen pohjoispuolisella penkalla kauniin kesäpäivän lämmössä, kuivasin jalkojani, ja täytin kenttäpulloni valkokuohuisesta virrasta. Vaihdettuani shortsit takaisin vaellushousuihin ja crocsit kenkiin (jotka olivat onneksi säilyneet kuivina riippuessaan rinkasta), tunsin jälleen, kuinka positiivinen uteliaisuus ja jännitys valtasivat kehoni. Nyt ainakin pääsisin näkemään pitkään odottamani putouspaikan, ja jos se osoittautuisi odotuksieni arvoiseksi, retkeni ei olisi ollut turha.

Vehreää koivikkometsää Näätämöjoen pohjoispuolella, kuvattuna ylityksen jälkeen. Näätämöjoki häämöttää puiden takana.

Kohti putouspaikkaa

Kiipesin penkalta Näätämöjoen pohjoispuoliseen metsään, ja aloin edetä reippain askelin itään, kohti Rautakurusta laskevan nimettömän joen alajuoksua. Maasto alueella oli rehevän aluskasvillisuuden peittämää koivikkoa, eikä eteneminen ollut erityisen vaikeaa. Vilkuilin välistä oikealle, ja näin puiden välistä Näätämöjoen auringossa kimaltelevan pinnan. Joen kohina kuului hyvin metsäänkin asti, mikä muistutti minua koruttomasti siitä, mitä vielä olisi edessäni.

Kun saavuin Rautakurusta laskevan joen alajuoksulle (ks. sijainti kartalla), ensimmäinen tuntemukseni oli pettymys. Joki oli lähes kuiva, ja vain pieni vesivirta lirisi suurten kivilohkareiden peittämän uoman pohjalla. Mieleni taustalla toivoin kuitenkin edelleen, että itse putous olisi sen verran jyrkkä, että se olisi näyttävä ja kuvauksellinen pienestä vesimäärästään huolimatta.

Rautakurusta Näätämöjokeen laskevan pikkujoen uoma oli harmittavan kuiva.

Käänsin jalkani kohti pohjoista, ja aloin edetä metsän edelleen ympäröimän, lähes kuivan jokiuoman vartta kohti putouspaikkaa. Jännitykseni ja odotukseni kasvoivat askel askeleelta, kunnes viimein näin kohteeni horisontissa... ja petyin raskaasti.

Seuraamani joki kyllä "ylitti" kallioisen jyrkänteen, mutta se ei virrannut jyrkänteen yli putouksena. Sen sijaan joki oli uurtanut kallioon aikojen saatossa syvän uoman, jonka pohjalla vesi virtasi. Joessa ei siis jyrkänteestä huolimatta ollut niillä kohdin minkäänlaista vesiputousta, vaan ainoastaan syvän kalliouoman pohjalla kohiseva koski.

Rautakurusta laskevan pikkujoen olematon putous. Joki kyllä nimellisesti "ylittää" kalliojyrkänteen, mutta se ei muodosta näkyvää putouskynnystä, vaan virtaa kalliossa olevan lohkareisen uoman pohjalla.

Kaunis luontokohdehan paikka toki oli, mutta valitettavan kaukana siitä, mihin olin etukäteen innolla asennoitunut.

Tajuttuani, millaisen vaivan olin nähnyt olemattoman putouksen vuoksi, harkitsin vielä mahdollisuutta patikoida kauemmaksi pohjoiseen Rautakurulle. Kuka tietää, vaikka siellä olisi ollut lisää potentiaalisia putouspaikkoja. Ylitin pikkujoen helposti muutaman kivilohkareen päältä, ja jatkoin sen itäistä rantaa edelleen pohjoiseen kallioiden ja rakkakivikoiden yli.

Vähä vähältä fiilikseni ja tunnelmani kuitenkin latistuivat. Päivä oli kuuma, jalkani olivat väsyksissä, olin janoinen, ja Rautakurulle oli kivikkoisessa maastossa matkaa vielä yli kilometrin. En tiennyt, millainen maasto kurussa olisi, ja olisiko siellä vesiputouksia ylipäätään. Pyörittelin mielessäni ajatusta, että jos en nyt käy Rautakurulla, en luultavasti koskaan tule palaamaan paikalle enää uudestaan. Mennäkö, vai eikö mennä, oli haastava kysymys.

Kallioista maastoa jossakin Rautakurun kaakkoispuolella.

Lopulta päätin olla jatkamatta kauemmaksi. Fiilikseni olivat poissa ja oloni väsynyt, mutta pahinta oli kaiken taustalla häilyvä huoli siitä, että Näätämöjoki olisi ylitettävä vielä uudestaan. Käännyin siksi takaisin, ja palasin pikkujoen vartta etelään, kunnes olin jälleen Näätämöjoen majesteettisen virran äärellä.

Näätämön toinen ylitys

Jo ennen kuin pääsin rantaan, koetin karttani perusteella arvioida puhtaalta pöydältä, missä Näätämön virta voisi olla turvallisimmin ylitettävissä. Tulin siihen tulokseen, että jos ylittäisin joen sen leveimmältä kohdalta, virta olisi varmasti hiljaisempi, kuin astetta kapeammassa paikassa yläjuoksulla, jonne nettiohje oli viitannut. Näätämöjoessa lähellä sen hetkistä sijaintiani olikin varsin leveä, saarien täplittämä alue (ks. likimääräinen sijainti kartalla), joka vaikutti lupaavalta. Ajattelin, että jos voisin edetä osan matkastani saarien ylitse, kahlattavaa tulisi senkin myötä vähemmän.

Päästyäni joen rantaan vaihdoin jälleen vaellushousuni shortseihin ja kenkäni crocseihin, samaan tapaan kuin menomatkani kahluuretkellä. Otin kohteekseni itseäni lähimmän saaren (ks. sijainti kartalla), ja lähdin taas ylittämään jokea, katse mukulakivien peittämässä pohjassa, ja kädet vaellussauvoissa. Vaikka virta kohisi täälläkin voimakkaasti, tuntui ylitys nyt astetta kevyemmältä, eikä vesi ollut yhtä syvää, kuin menomatkallani. Selvisinkin näin ensimmäiselle saarelle suhteellisen vaivattomasti.

Osa Näätämöjoen "saarialueesta" kuvattuna alajuoksun suuntaan läheltä paikkaa, jossa ylitin joen. Kuvassa näkyvällä saarella en käynyt.

Näätämöjoen muita saaria kuvattuina virran pohjoisrannalta, ennen ylitystä.

Patikoin saaren pohjoisrantaa länteen, ja kahlasin helposti viereiselle, läntisemmälle saarelle (ks. sijainti kartalla), jonka niin ikään kiersin vesirajaa pitkin. Kun olin saaren etelärannalla, kahlattavana oli enää viimeinen kaistale Näätämöjokea, ennen kuin olisin turvallisesti "kotona".

Nähdessäni joen tältä suunnalta tulin kuitenkin jälleen levottomaksi, sillä virta vaikutti olevan täällä huomattavasti voimakkaampi, kuin se oli ollut saarten pohjoispuolella. Koetin lähteä kahlaamaan, mutta huomasin jo muutaman metrin jälkeen, että virta oli liian voimakas, enkä uskaltanut edetä. Onnistuin kuitenkin säilyttämään tasapainoni niin, että pääsin kääntymään ympäri, ja kahlattua takaisin saarelle.

Muistan, että tunsin oloni nurkkaan ajetuksi, sillä minulla ei kirjaimellisesti ollut muuta vaihtoehtoa, kuin päästä joen yli edes jostakin. Siksi kokosin itseni, ja valitsin mutu-tuntumalla uuden ylityspaikan. Virta kohisi ja pyörteili, ja tiesin joutuvani jälleen etenemään sokkona.

Lopulta lähdin liikkelle, ja tunsin välittömästi, miten veden voima kiskoi minua ja vaellusauvojani. Suuntasin kulkuni jälleen viistosti vasten joen virtaussuuntaa, ja hammasta purren astelin askel kerrallaan yli liukkaan mukulakivipohjan. Muutaman kerran olin vähällä menettää tasapainoni, mutta pysyin silti pystyssä, ja jatkoin kulkua.

Muistan ajatelleeni, että joki oli kuin elävä olento, jonka äänen kuulin kaikkialla, joka halusi kiskoa minut nurin, ja joka ei tippaakaan välittäisi, miten minulle kävisi. Aallokko kasteli jälleen shortsini kunnolla, ja kuten arvata saattaa, veden pinta nousi yli polvieni. Mutta muuta mahdollisuutta ei ollut, kuin jatkaa. Siinä kahlatessani mietin, että jos tästä selviän, en enää ikinä lähde tällaiseen ylitykseen uudestaan yksin.

Lähellä joen etelärantaa huomasin virrasta pilkistävän suuren kiven, jolle kahlasin (ks. arvioitu sijainti kartalla). Istuin kiven päälle, huljuttelin jalkojani joessa, ja arvioin, että rannalle oli jäljellä enää pari metriä. Aloin viimein rentoutua, sillä viimeisistä metreistä tulisin kyllä selviämään. Levättyäni kivellä hetken otin viimeiset harppaukseni vedessä, ja kiipesin väsyneenä joen penkalle. Huokaisin syvään helpotuksesta, sillä tunsin viimein olevani turvassa, ja selvinneeni vesistönylityksestä ehjänä.

En jaksanut vaihtaa crocsejani vaelluskenkiin saman tien, vaan lähdin patikoimaan crocsit jalassa joen vartta länteen suoraan kohti Kontinpaistamaa. Löysin polun, jota pitkin matkaa mökille oli kartan mukaan parisen kilometriä. Hyttyset piirittivät kehoani, jos seisahduin hetkeksikin, ja aurinko paahtoi niskaani, mutta en välittänyt. Kontinpaistamalle päästyäni mökki näytti kuin luksushotellilta, ja myöhemmin samana iltana lämmitin saunan.

Alkuperäiseen viikkosuunnitelmaani oli kuulunut tehdä seuraavana päivänä vielä toinen retki Näätämöjoen pohjoispuolelle tutkimaan eräitä muita alueita, mutta kuten arvata saattaa, luovuin tästä retkestä vähin äänin. Sen sijaan vietin jäljellä olevat erämaapäiväni Näätämöjoen eteläpuolella, ja tein seuraavana päivänä (22.6) retken Opukaskönkään koskelle (n. 5 km suuntaansa). Torstain 23.6 otin rennosti erätuvan lähimaastossa, ja perjantaina 24.6 patikoin takaisin autolle, jolla jatkoin illaksi Saariselälle viettämään juhannusta.

Opukaskönkään koski Näätämöjoessa 23.6.2022.

Paluumatkalla Opukaskönkäältä Kontinpaistamalle sateen kastelemana.

Maisema Jänispää-tunturin laelta kohti itää, palatessani Kontinpaistaman tuvalta autolle 24.6.2022.

Jälkisanat

Vaikka kahluureissuni oli kokemuksena hermoja raastava, en henkilökohtaisesti usko, että olisin ollut suorassa hengenvaarassa, vaikka olisinkin menettänyt tasapainoni Näätämöjoessa. Uimataitoni oli nimittäin kunnossa, päivä oli lämmin ja kesäinen, ja Näätämöjoen pinta oli laskenut kevättulvista.

Silti on syytä muistaa, ettei tuntematonta jokea ole koskaan syytä aliarvoida. Vaikkei meneillään ollut enää tulva-aika, virta oli monin paikoin edelleen vuolas, eikä minulla ollut etukäteistietoa pohjan tarkemmasta topografiasta, kuten mahdollisista syvänteistä. Lisäksi selässäni oli painava rinkka (lantion puolelta tosin auki), joka olisi varmasti haitannut mahdollista uimista siihen asti, että olisin saanut rinkan selästäni. Rinkan hukkaamisen myötä olisin menettänyt vaelluskenkäni, kamerani ja muut päivävarusteeni.

Tilanteen turvallisuusnäkökulmasta täytyy huomioida myös se, että olin retkelläni kaiken aikaa yksin, ja mitä tahansa minulle olisi sattunutkin, olisin joutunut selviämään siitä omin avuin. Jos (kun) puhelimeni olisivat kastuneet, en olisi voinut soittaa apuakaan, varsinkin kun ottaa huomioon kännykkäverkkojen heikon kuuluvuuden alueella. Lähimmät ihmiset olivat luultavasti kilometrien päässä, koska koko viisipäiväisen retkiviikkoni aikana en törmännyt yhteenkään sieluun. Tämän kaiken vuoksi on pelkästään huojentavaa, etten joutunut retkelläni Näätämöjoen virran vietäväksi.

Tarinan lyhyt, ja jokseenkin itsestäänselvä opetus on, että jos retkeilet yksinäsi, vältä uhkarohkeita temppuja, vaikka mielesi kuinka tekisi muuta. Ja ylitä korkeintaan sellaisia vesistöjä, jotka tunnet ennalta, ja joiden yli pääset kastelematta polviasi. Ja pakkaa mahdollinen elektroniikka aina vesitiiviisiin pusseihin!

Myönnän, että laantumaton intoni löytää uusi vesiputous sumensi osan arvostelukyvystäni, mutta älkää te lukijat tehkö samaa erehdystä. Haluan myös painottaa, että vaikka Näätämöjoen ylitys oli retkenä hermoja raastava, kokonaisuutena viiden päivän retkiviikkoni Kontinpaistamalla oli unohtumattoman hieno vaelluskokemus, jota en vaihtaisi pois koskaan.

Toivottavasti olen viisaampi seuraavalla kerralla!

Luettavaksi: Metsähallituksen ohjeet turvalliseen vesistöjen ylitykseen

Teksti ja kuvat:
Jussi Laine